Jutun lähetti Miira Häggblom , Syyskuun 3, 2006 kello: 22:09:53
Juttu, jota koskaan ei pitänyt kirjoittaaKaikki tietää, että välillä unelmista tulee totta. Ja että välillä mikään ei
mene, kuten toivoo.Meidän perhe on saanut taas kokea molemmat asiat tässä viimeisten kuukausin saatossa.
Sutisen ja minun viime vuosi meni sairastelujen myöden melkolailla metsään. Niistä sisuuntuen tämä vuosi oli haavevuosi. Vielä piti olla ikää ja paukkuja, jotta agilityssä olisi mahdollisuuksia unelmista toden tekemiseen. Heinäkuinen maajoukkuekarsinta teki sen: saimme joukkuepaikan, kenties viimeisen kerran, sillä Sutinen käy jo yhdeksättä vuottaan. Pisteenä iin päälle erittäin hyvä ystäväni Ylitalon Minna ja koiransa Tootsie saivat paikan; sitä itkun ja riemun määrää! Vielä saisimme yhdessä kokea sen kaiken.
Sutisen silmä oli vuotanut kesällä. Se sai siihen tippakuurin ja toisenkin. Karsintaviikolla se huuhdeltiin ja kaiken piti olla siinä. Silmä alkoi taas oireilemaan karsintaviikonlopun jälkeisellä viikolla ja taas eläinlääkäriin. Kyynelkanava oli auki, uutta lääkettä ja ohjeena käydä kuvauttamassa hampaat, jos silmä ei lähde paranemaan. Viikko siitä olimme hammasröntgenissä ja diagnoosiepäilynä hammasjuuripaise. Seuraavalla viikolla hampaanpoistoon ja samalla otettiin koepala, "varmuuden vuoksi". Koepalavastaus tuli seuraavalla viikolla: pahalaatuinen kasvain.
Nyt on takana ensimmäinen sytostaattihoito ja huomenna seuraavaan. Kaikki on vielä auki. Leikkaus, mikäli siihen voidaan ryhtyä, tulee olemaan vaikea. Paikka on hankala. Sytostaatit näyttävät purevan, mutta parantamaan ne eivät pysty. Päivä ja hetki kerralla mennään, koiran ehdoilla. Onneksi pieni punainen liitäjä ei tiedä olevansa sairas: se elää riemulla joka hetkeä.
Sveitsiin lentää nyt toinenkin ystäväni; Saaren Tuija ja Zapp. Sutinen jää kanssani kotiin taistelemaan, joskin toisin, kun oli suunniteltu.
Syy, miksi tämän kirjoitan, on hyvin itsekäs.. Toivon, että minun ei tarvitse käydä tätä läpi taas ja taas.. Puhuminen on vielä hankalaa, meinaa itkettää..
Oma nuori koirani Carro pakottaa meikäläisen ihmisten ilmoille, samoin Tony ja Repo; haluan nähdä heidän kisojaan ja treenejään. Mutta pyydän, että minun ei vielä tarvitse kertoa, miten meillä voidaan.. Puhun, jahka pystyn.
Tsemppiä hienolle joukkueelle Sveitsiin!! Jokainen teistä on ajatuksissani enemmän, kuin uskottekaan!
Syy, miksi tätä ei koskaan pitänyt kirjoittaa, on valitettavasti itsekäs sekin.. Palstan henki ei aina ole ollut sitä kaikkein ihaninta ja nyt tuntuu, että kuorma on jo täynnä.. Eli ei enempää murheita, kiitos.
Kuitenkin, hymyillen läpi kyynelten.
Miira