Jutun lähetti ööö , Tammikuun 26, 2007 kello: 10:31:59
Re: äitiys ja agilityVastineena juttuun: Re: äitiys ja agility, jonka kirjoitti: 4+4 , Tammikuun 26, 2007 kello: 07:46:33:
Tätä viestiä ei jaksa lukea kukaan.
4+4 kirjoitti:
» tripla mamma kirjoitti:
» » Kertokaa miten teidän seurassa suhtaudutaan näihin kahteen asiaan?» » Meidän seuralaisissa välillä sapettaa varsinkin "himo kilpailijoiden" asenne että "kun on perhe ei ole mitään"..
» » Jos on lapsia olet muiden alhaalla,kun et joka viikonloppu juokse pitkin Suomea kisaamassa..» » Olen mm huomannut se että moikata ei voi jos näkee vapaalla,ja myös kentillä,juttelemaan ei tulla kun vain niille ketkä "tosissaan" kisaavat,perheellinen on kuin jokin hylkiö..?:(
» » Eiköhän jokainen saa taaplata tyylillään,vai miten on?
» » Toisille merkitsee muukin kun agility...»
» Enpä ole kokenut tuollaista asennetta. Olen vetänyt jonkin verran koulutuksia yhdistyksessämme ja myönnän, etten todellakaan moikkaa kaikkia vapaalla, kun ei vaan jää pärstät mieleen ja yleensä on vapaallakin mukana omaa katrasta sen verran, etten paljon ulkopuolisia edes huomaa. On sattunut tilanne, jossa aivan vieraan näköinen ihminen jutteli pitkät pätkät, enkä todellakaan osannut yhdistää mihinkään. Vasta päivien päästä hoksasin, kuka hän oli ja hieman huvitti, koska koirasta pystyin sanomaan vanhemmat monta sukupolvea taaksepäin :)» Kouluttajien kesken puhuttaessa käytetään usein koiran nimiä, niin kaikki tietävät heti, kenestä on kysymys. Ihmisten nimet eivät useinkaan sano mitään.
» Kentällä taas aika menee omien koirien huoltamiseen ja siihen, että yritän katsoa muiden suorituksista ansakohdat ja huonomuistisena/huonohermosena yritän muistaa radan. Yleensä puhumme muiden kanssa agilityyn liittyviä asioita. Eli lähinnä, miten joku kohta kannattaa ottaa jne. Tai sitten puhumme menneen viikon kisoista. Ihmistä, joka ei ole itse ollut paikalla tuskin kiinnostaa, miten joku tietty kisa meni. Oletko ajatellut, että nämä "himokisaajat" ovat ehkä tutustuneet toisiinsa paremmin, kun tapaavat myös kisoissa, kulkevat ehkä samalla kyydillä jne?
» Treeniryhmissä ihmiset ovat välillä niin erilaisia, että tuntuu, kun puhuttaisiin eri kieltä. Jollain on tavoitteita, joku vaan harrastelee. Sitten ihmetellään, että miksi tuota kohtaa nyt pitää hiota, että saadaan kaarrokset pienemmiksi vaikka toiselle riitti se, että koira edes suoritti radan? Miksi tuo saa enemmän kouluttajan huomiota, kuin minä? Miksi tuo saa olla kauemmin radalla? Miksei tuo jo vihdoinkin voisi opettaa noita kontakteja kunnolla? jne. Ja sitten tuo yleinen lausahdus, eli helppoahan se on, kun on tuollainen koira ja unohdetaan tai ei käsitetä lainkaan, paljonko siihen on satsattu, eli ollaan panostettu ohjaajan ja koiran suhteeseen pennusta asti, ollaan mietitty palkitsemistapoja, ollaan motivoitu ja vahvistettu tiettyjä luonteenpiirteitä/käytöstä harrastusta silmällä pitäen, ollaan sosiaalistettu pentu kuskaamalla sitä mukana erilaisissa paikoissa ja tilanteissa.
» Kouluttajalta vaaditaan välillä ajatustenlukutaitoa, kun yrität miettiä, mitä kenellekin voi sanoa. Ketä pitää kannustaa enemmän, ketä tietää itsekin koiransa taidot ja kapasiteetin. Kuka sanoo, että vaan harrastelee, mutta kuitenkin haaveilee mahdollisesta kisaurasta/menestyksestä. Me ihmiset vaan ollaan niin erilaisia. Toiset oppivat nopeasti, toiset taas käyttävät puolet ajasta selittelyyn/vastaanpanemiseen, miksei joku asia sovi tälle rodulle, tälle yksilölle jne. Jotkut liikkuvat paremmin, kuin toiset, ohjaavat loogisemmin/rauhallisemmin/selvemmin.
» Usein joudun ottamaan lapsia mukaan treeneihin/kisoihin. Toiseksi vanhin kisaa jo itsekin. Omaa keskittymistäni välillä haittaa, kun pitää yrittää katsoa kaikkien perään, eivät muut ole ainakaan sanoneet mitään. On ollut tilanteita, jolloin huomaan, että poikani on syönyt kaikki koirille tarkoitetut lihapullat tai juonut/kaatanut koirien vedet.Onneksi tuo on ainakin vielä pysynyt ihan omissa eväissä, ettei mene muiden repuille. Joskus poika on livahtanut putkeen, mutta pahoilta törmäyksiltä ollaan toistaiseksi vältytty :)
» Itselleni koiraharrastus on elämäntapa. Isäntä luuli aikansa, että kyseessä on jokin ohimenevä ilmiö, mutta on ilmeisesti luovuttanut, kun lapsista näyttää tulevan ihan samanlaisia. Iskän sanoessa, että lähdetään käymään jossain, 3,5-vuotias poika kysyy välittömästi, että mennäänkö koiranäyttelyyn tai kisoihin. 14-vuotias tyttöni on aivan allapäin, jos ei ole kolmeen viikkoon tiedossa mitään toimintaa. Siinä sitten katsellaan kaikki lähitienoon mätsärit ja epikset. Johonkin on pakko päästä. Nuorin on vasta muutaman kuukauden ja myönnän, että ensin merkittiin kalenteriin tärkeimmät kisat ja sitten alettiin sovittaa ristiäisiä johonkin väliin. Kisoja suunnitellessa arvostan tällä hetkellä, että lähellä olisi huoltoasema tms., johon pääsee syöttämään/vaihtamaan vaipat. Onneksi kevättä päin mennessä helpottuu. Jos joskus pääsen johonkin ilman lapsia, niin sehän on lähes juhlaa.
» En ole jakanut ihmisiä sen mukaan, onko heillä perhettä tai ei. Eipä tuo minun elämääni juurikaan vaikuta ja jokainen varmaan tekee asiat, niinkuin itselle sopii. Minulle sopii tällä hetkellä tämä vaikka tiedän, että joidenkin mielestä "arvoni" eivät ole kohdallaan eli pitäisi vaan nauttia lapsista kotona. Vaikka olen minä viettänyt joskus hiljaiseloakin, ilman agilityä, mutta aina se on jossain vaiheessa tullut takaisin. Kai siihen on jo kehittynyt jonkin asteinen riippuvuus...